Juhlavuoden tarinasarja - Osa 2 Matka oman näköiseksi sijaisperheeksi

Pihlaja10-rgb-liuku.jpg

Pihlajan 10-juhlavuoden kunniaksi julkaisemme tarinasarjan, jossa on mukana tarinoita perheiden ja työntekijöiden kertomina.

💚 Lue kaikki julkaistut tarinat täältä

Osa 2 - Matka oman näköiseksi sijaisperheeksi

Matka sijaisvanhemmaksi meidän kohdallamme alkoi oikeastaan jo vuonna 2011, kun esikoisemme syntyi. Esikoisestamme haaveilimme monta vuotta. Tiedossa oli, ettei biologisen lapsen saaminen olisi meille itsestään selvää. Kävimme läpi rankkojakin lapsettomuushoitoja ja vuosia kului. Yllätykseksemme pieni ihmeemme ilmoitteli tulostaan alkuvuonna 2011.  Synnytys sisälsi komplikaatioita, jonka takia meille ei suositeltu enää terveydellisistä syistä uutta raskautta. Olimme toki valtavan onnellisia tästä pienestä ihmeestä, mutta haave isommasta perheestä biologisesti oli sillä sekunnilla kuopattu. Mieleen alkoi hiipiä adoption mahdollisuus tulevaisuudessa. Taho, jonka kanssa adoptiosta keskustelimme, kertoi jo ensimmäisessä puhelussa, että koska meillä on jo yksi biologinen lapsi, on adoptiolapsen saaminen hyvin epätodennäköistä. Tai ainakin odotus voisi viedä monia vuosia. Ymmärsin todella, koska olimmehan itsekin olleet siinä tilanteessa, ettei biologista lasta ehkä koskaan meille suotaisi. Samassa puhelussa virkailija kysyi, olemmeko koskaan kuulleet sijaisvanhemmuudesta, ja lähetti meille esitteitä kotiin aiheesta. Aika ei kuitenkaan vielä tuolloin ollut oikea ja ajatus sijaisvanhemmuudesta tuntui etäiseltä. Aika ajoin vuosien varrella keskustelimme sijaisvanhemmuudesta vain todetaksemme, ettei aika ollut vieläkään oikea. Itse olin tuohon aikaan kasvavan yrityksen omistaja, ja mieheni teki pitkää päivää. Loppuaika tietysti kului esikoisemme kanssa.  Aikaa kului neljä vuotta, kunnes sattumalta Pihlajan mainos netissä Pride-valmennuksesta sattui silmääni. Elettiin loppuvuotta 2014. Jostain syystä juuri sillä hetkellä aika tuntui todella oikealta. Pihlajan esitteiden lukemisen jälkeen tunne vain voimistui.

Tammikuussa 2015 huomasimme mieheni kanssa olevamme jo keskellä Pride-koulutusta ja tunteiden myllerrystä. Koko elämämme pariskuntana ja yksilöinä levitettiin pöydälle. Meitä vanhempina ja kotiamme arvioitiin, tehtiin kipeitä kysymyksiä, joihin oli vaikea välillä vastata. Oli öitä, jolloin pohdin olinko oikeasti läpikäynyt kaikki menneisyyteni möröt? Pystynkö käsittelemään tulevan lapsen möröt? Ymmärsin, että oma pakka pitää olla kunnossa ennen kuin voin avata kotini ovet jollekin meitä tarvitsevalle. Mutta toisaalta oli äärimmäisen vapauttavaa puhua rehellisesti kaikki auki, ja se oli täysin ok. Samoin tietoisuus erilaisten lasten lähtökohdista vieritti monia kyyneleitä koulutuksissa. Ymmärrän täysin, ettei kaikki näitä tietoja kestä. Tieto lisää tuskaa, sanotaan. Se on totta.  Koulutus oli rankka, mutta välttämätön. Myönnän, että lähdin itse hieman ”takki auki” mukaan Prideen. ”Käydään nyt tässä tälläinen pakollinen juttu”. Nopeasti karisi nämä ajatukset pois. Kävimme rehellisiä keskusteluja myös molempien sukujen kanssa. Meille oli tärkeää, että lähipiirillemme tämänkaltainen perheenlisäys oli ok. Yllätykseksemme asia herätti yhtä odottavan innostuneita tunteita myös heissä. Matka oli hyvin kasvattava niin yksilönä, kuin parisuhteemme kannalta katsottuna. Pridesta jäi koulutuksen lisäksi elämäämme valtavan hienoja ihmisiä, joista osasta tuli meille hyvin tärkeitä ystäviä. On valtava voimavara, että lähellä on sellaisia ihmisiä, joiden kanssa voi kokemaansa jakaa. Tämän voi tehdä vain sellaisen ihmisen kanssa, joka tietää mistä puhut. Kevät meni nopeasti. Kesäkuussa Pride valmennus päättyi ja jäimme odottelemaan puhelinsoittoa. THE puhelinsoittoa.

Joka kerta kun puhelin soi, sydän pysähtyi. Odotusaika oli piinaavan pitkä, vaikka ei se oikeasti edes ollut.  Elokuun alussa puhelin soi. Se oli SE puhelu. Korvissa suhisi, kädet hikoili, sydän pamppasi kun yritin kirjata jotain paperille. Muistan vieläkin sen tunteen. Olimme toivoneet mahdollisimman pientä lasta, mutta että viikon vanha. Kyllä, hän oli vain viikon vanha pieni ihminen, joka tarvitsi juuri meidän perhettämme. Viikkoa myöhemmin olin laittanut yritykseni asiat kuntoon ja elämäni siihen malliin ajatuksella, että töihin en palaa kolmeen vuoteen. Kyllä, viikossa. Tässä kohtaa myös kaikki läheisemme ja ystävämme nousivat merkittävään rooliin. Se yhteisöllisyys, millä saimme viikossa kaiken kuntoon, oli aivan käsittämätöntä. Olemme heille ikuisesti kiitollisia. Ilman heitä, olisi tehtävä ollut oikeastaan mahdoton. Viikkoa myöhemmin tuo pieni ihminen katseli suurilla silmillään maailmaa meidän kotonamme. Tänä päivänä hän on super- reipas viisivuotias poika.

Toisen kerran puhelin soi joulukuussa 2016. Tällä kertaa kolmevuotias pieni ihminen tarvitsi meidän perhettämme. Hänen kanssansa tutustuminen ja siirtyminen otti hieman pidemmän ajan. Helmikuussa 2017 perheemme kasvoi yhdellä reippaalla ja vauhdikkaalla tyttölapsella. Tämä tyttölapsi on tänä päivänä aurinkoinen ekaluokkalainen.

Tarina 2 kuva.jpg

Yhtäkkiä meillä olikin viisihenkinen perhe, jota se on edelleen tänäkin päivänä. Yritykseni myin melko pian ensimmäisen lapsen saapumisen jälkeen. Se oli oikea ratkaisu. Olin kotona lasten kanssa vuoteen 2019, jolloin tammikuussa lähdin opiskelemaan lähihoitajaksi monimuoto-opiskelijana. Tämä mahdollisti hyvin sen, että pystyin olemaan kotona opiskelusta huolimatta lasten kanssa. Sittemmin olen jo valmistunut.

Perheemme arki on kiireistä. Ruuhkavuodet ovat totisinta totta. Puolisoni on ollut alusta asti kokoaikatyössä hyvin epäsäännöllisillä työajoilla. Tämä tarkoittaa sitä, että valtaosa arjen toimista on minun vastuullani. Itse heitän satunnaista työkeikkaa, mutta pääsääntöisesti olen lasten kanssa kotona. Arkemme koostuu kouluista, päivähoidosta, töistä, harrastuksista, tapaamisista, palavereista, lasten tarvitsemista kunnallisista säännöllisistä palveluista ja peruskodinhoidollisista asioista. Ja koska asumme maalla, on kavereille kyydittämiset myös päivittäisellä to-do listalla. Kilometrejä kertyy yllättävän paljon ihan yhdessäkin päivässä. On päiviä, jolloin toivoisi kellossa olevan lisää aikaa. Toisaalta arki kaikkine rutiineineen on se voimavara, josta lapset selkeästi hyötyvät. Pienikin poikkeus, voi joskus kaataa koko korttipakan. On aina mietittävä yksilöllisiä tarpeita ja niiden sovittamista yhteen. Sen mitä toinen kestää, ei toinen voi mitenkään käsitellä. Tähän voi toisinaan riittää ihan vaan vaikka se, että päivän lounas muuttui toiseksi ruoaksi, tai että odotettu tapaaminen peruuntuu. Hyvä päivä voi loppua siihen paikkaan. Vaikka arkemme siis noudattaa pääsääntöisesti samaa rutiinia, loppujen lopuksi illalla huomataan, ettei päivä mennyt sinnepäinkään kuin piti. Muuttujia on välillä niin paljon. Näin ”kotiäidiksi” kalenterini näyttää välillä siltä, että voisi kuvitella olevansa ihan jotain muuta. Usein kuulen ”mutta sinähän olet vain kotona” lausetta. Kunpa tietäisit. Niin sitähän minä tosiaan vain olenkin, ja kikattelen päälle. Ennen tämä lause ärsytti, nykyään hymyilen hiljaa.

Vaikka arki on välillä vauhdikasta, me kaikki elämme sitä täysillä ja autamme toisiamme. Vastapainoksi otamme kiireetöntä aikaa yksilöinä ja yhdessä perheenä. Rakastamme olla luonnossa, matkustella, retkeillä, luistella, laskea mäkeä, pelata tai ihan vaan löhöillä sohvalla kainalokkain kikatellen yhdessä kasassa tekemättä mitään koko porukka. Meillä aikuisillakin on omat säännölliset harrastuksemme, joihin raivataan aikaa. Minun kohdalla henkireikäni on eläimet, hevoset ja ratsastus. Miehelläni metsästys ja kalastus. Pidämme myös huolen siitä, että parisuhteellemme jää aikaa. Meillä on lomitusasiat mallillaan ja upea tukiverkosto. Näin saamme aikaa myös kahden. Täytyy pitää huolta omasta jaksamisesta, se on hirmuisen tärkeää. Tätä ei voi painottaa liikaa!  Lomituksen lisäksi olemme käyttäneet Pihlajan tarjoamaa mentoritoimintaa tilanteissa, joissa olen tarvinnut kokeneemman perhehoitajan tukea.

Peruselämäämme kuuluu vahvasti myös biologiset suvut ja heidän tapaamisensa. Tapaamisia on säännöllisen epäsäännöllisesti. Äitejä, isiä, sisaruksia ja isovanhempia. Toki tapaamisten lisäksi kuulumisia vaihdetaan viestitse ja puhelimitse tapaamisten välissäkin. Lapset kutsuvat meitä äidiksi ja isäksi ja biologista lastamme siskoksi. Ja tämä on ollut kaikille osapuolille ok. Lapset ovat alusta asti tienneet mistä tulevat, mitkä heidän sukujuurensa ovat ja tätä tuemme parhaamme mukaan. Kysymyksiä tulee koko ajan lisää, kun lapset kasvavat. Koen, että pääsääntöisesti yhteistyö biosukujen kanssa kaikkina näinä vuosina on sujunut hyvin. Mutta on aikoja, jolloin kaikesta ei olla oltu samaa mieltä. Yhteentörmäyksiä tulee väistämättä joskus. Mutta silloinkin on syytä muistaa, että ihmiset eivät yleensä riitele vaan asiat. Näkemyksiä, mielipiteitä tottumuksia, toiveita, odotuksia ja kasvatuksellisia näkökulmia on yhtä monta kuin ihmisiäkin ja ne taatusti herättävät tunteita. Olen oppinut nukkumaan yön yli tällaisissa tilanteissa. On hyvä rauhoittaa tilanne, ja yrittää asettua toisenkin kenkiin. Tämän jälkeen on yleensä jo helpompi jatkaa keskustelua uudelleen. Riitelemään emme ole koskaan lähteneet. Kaikista solmuista olemme selvinneet tähän asti.  Selvät sopimukset yhteydenpidoista, tapaamisista ja avoin keskustelu kasvatuksellisista toiveista auttavat suunnattomasti mutkattomassa yhteistyössä biosukujen kanssa. Tässä kohtaa tärkeään rooliin tulevat myös sosiaalityöntekijät. On tärkeää, että kaikki osapuolet tulevat kuulluksi ja linjoja vedetään tasapuolisesti niin, että lapsen etu on pääroolissa. Tämä ajatus saattaa hukkua joskus kaikessa tuoksinassa. Aikuiset joustavat ja neuvottelevat, jotta lapsi saisi elää vain lapsen elämää. Olemme onnistuneet tässä mielestäni melko mallikkaasti. Toki tämä on tarkoittanut sitä, että vuosien varrella olemme joutuneet kasvattamaan selkärankaa melkoisesti ja vähän omaa nahkaa parkitsemaan, jotta meidänkin äänemme on tullut kuulluksi. Meidän äänemme, on myös monesti lapsen ääni. Varsinkin jos kyseessä on vielä pieni ihminen. Tämä saatetaan joskus sekoittaa meidän ajatukseksemme, vaikka todellisuudessa toive on lapsen. Olemme myös oppineet perustelujen jalon taidon. Ja kysyn perusteluja myös muilta. Näin on ehkä helpompi ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Olemme saaneet myös valtavia kiitoksia biologisilta vanhemmilta ja isovanhemmilta. Myös sosiaalityöntekijöiltä, lastenvalvojilta ja edunvalvojalta. Kaikkien kanssa on itketty ilosta ja surusta, on naurettu ja taas välillä neuvoteltu tiukkaankin sävyyn. On suuri kunnianosoitus biologiselta vanhemmalta, kun hän kiittää hyvästä perheestä ja vanhemmuudesta. Siitä ei kuivin silmin selviä. Koen, että tietyllä tapaa on myös voimavara, että vanhemmuutta voi jakaa. On mahtavaa, että yhdellä lapsella voi olla monta vanhempaa ja läheisiä juuri häntä varten, ja kaikilla sama päämäärä; Lapsen hyvinvointi.

Emme ole koskaan osanneet vetää ns. rajaa oman biologisen lapsen ja sijoitettujen välille mitä omaan vanhemmuuteen tulee. Meillä kaikki lapset omat samalla viivalla, ja kaikkia kohdellaan ja kasvatetaan tasavertaisesti samalla rakkaudella ja säännöillä. Meillä on vain vähän laajemmat suvut, jotka kuuluvat vahvasti lasten elämään. Itseasiassa vähän kapinoin sanaa ”sijais” vastaan. En usko, että kukaan lapsi haluaisi kuulla olevansa ”sijais”lapsi. Meillä ei tätä sanaa käytetä. Meillä on lapset, ja meidän perheen äiti, isä ja sisko. Lisäksi heillä on omat vanhemmat ja omat suvut. Otamme huomioon biologisten vanhempien toiveita, mielipiteitä ja ajatuksia kasvatuksesta ja kunnioitamme niitä parhaamme ja mahdollisuuksien mukaan. Silti koen, että meille on annettu myös rauha vetää rajat, ja jakaa rakkautta vapaasti. He luottavat näkemyksiimme ja arviointikykyihimme. Meille ei koskaan ole kukaan yrittänyt sanoa, mitä meidän pitäisi tehdä, tai miten kasvattaa. Kasvatamme kaikkia lapsia kuin omiamme, en edes voisi kuvitella toisenlaista tapaa. Meille kaikki lapset ovat äärimmäisen rakkaita ja joka ilta lapsille kerrotaan, että heitä rakastetaan. Tämän tietävät myös biovanhemmat. Uskon, että vaikka aihe on puhuttavaksi varmasti vaikea, tieto on heille tärkeä. Tottakai jokainen äiti ja isä haluaa että lapsi tulee rakastetuksi, eikö? Se ei kuitenkaan vähennä heidän rakkauttaan tai tee heidän rakkaudestaan huonompaa. Päinvastoin.

Tuo meidän tänä päivänä 9-vuotias esimurkku isosisko pillahti itkuun tuona elokuisena päivänä v.2015 kun kuuli saavansa pikkuveljen. Hän kun oli tilannut mielessään pikkusiskon. Olimme olleet hyvin avoimia esikoisellemme hänen matkastaan isosiskoksi, koska se tulisi olemaan täysin erilainen kuin toisten. Äidillä ei ollut vauvavatsaa, ei tiedetty tarkkaan, milloin ja kumpaako sukupuolta. Ja vaikka kuinka hänen ikätasoisesti olimme valmistelleet, oli tietysti pieni shokki, kun kaikki tapahtui niin nopeasti. Erityisesti siitä syystä, ettei SE ollutkaan tyttö. Toisaalta tästä tiesimme, että kaikki on oikeastaan hyvin, jos tämä oli se suurin kiukun aiheuttaja. Olkoon kuinka pieni tahansa, erityisesti tyttölapsilla hoivavietti näyttäisi syttyvän nopeasti. Rakkauttahan se oli ensisilmäyksellä ja hän koki olevansa niin ylpeä isosisko. Vuotta myöhemmin toive pikkusiskosta toteutui. Tässä alkumatka oli töyssyisempi. Osittain lapsen mukana tulleista haasteista ja molempien vallitsevasta uhmaiästä sekä jälleen muuttuneista elämistä, mutta että kehtasi HÄNEN mekkojansa ja lelujansa käyttää.  Aivan käsittämätön tyyppi!  Yhteisten sääntöjen sisäistäminen ja sävelen löytäminen kesti aikansa kummallakin.

Oli heinäkuinen päivä leikkipuistossa, kun huomasin ulkopuolisen lapsen tuuppivan uusinta perheenjäsentämme. Ennen kuin kerkesin reagoimaan tilanteeseen, tyttö kuiskasi ujosti mutta napakasti; Mulla on muuten myös isosisko. Tämän kuuli isosisko, joka nano sekunnissa seisoi kädet puuhkassa kahden tytön välissä kysyen, mikä oli ongelma? Ongelma poistui ja siitä lähtien tyttöjenkään välillä ei ole ollut ongelmaa. Se oli hetki jolloin tiesi että vaikka välillä räiskyy, oli nämä kaksi jo hitsautuneet yhteen ja henkistä voimaa heissä on yhdessä ainakin yhden pienen kylän verran. Nämä pienimmät katsovat sisarustaan ylöspäin. He tietävät, että hän on aina heille läsnä, kun on tarve. Tottakai he kinaavat ja riitelevät, niin sisarukset tekevät. Sitten halataan ja pyydetään anteeksi. Lasten väliset suhteet ja oman perheen dynamiikka on siis vuosien saatossa asettunut omiin uomiinsa. Se mikä on tullut yllätyksenä, on aikuisten suhtautuminen ja kiinnostus näihin asioihin, jota sitten kysellään esikoiseltamme. Kysytään pikkusisarusten taustoista ja udellaan perhekuvioitamme. Meiltä aikuisilta ei luonnollisesti kysytä mitään, vaikka olisimme kasvotusten olleetkin hetkeä aiemmin. Tämä on todella ikävää ja asettaa paljon paineita. Nykyään esikoisemme kuittaa kyselyt ”emmätiiä” huikkasulla, ja jatkaa eteenpäin. Ja mistä hän niistä mitään tietäisikään.

Valitettavasti myös meillä aikuisilla on jäänyt matkan varrella tärkeitäkin ihmisiä pois matkasta eri syistä. Uteliaita ihmisiä riittää ja tarkoitusperiä kyseenalaistetaan. Raha-asiat kiinnostavat aina ja niitä kysytään suoraan. Tehdään johtopäätöksiä ja niitä puhutaan totena eteenpäin. Hämmentäviä tilanteita on ollut monia ja niihin on hyvä varautua. Ilkeitä tahattomia tölväyksiä. Toisaalta välillä on ollut myös hullun huvittavia tilanteita, joita ei ole edes päässyt korjaamaan. Pojan syntymän, ja meille tulon jälkeen jo iäkkäämpi lähellä asuva rouva näki meidät vaunulenkillä ensimmäistä kertaa. Kaikessa innostuksissaan selittää, että miten hänellä on mennyt ohi aivan kokonaan, että olen ollut raskaana ja kuinka suloinen vauva onkaan ja kaiken lisäksi niiiiiin isänsä näköinen! En saanut sanaa mihinkään väliin, ja sain vain lopuksi tokaistua, että eikö kuule olekkin! Tämä on tarina, jonka olen kertonut myös bioäidille, ja sille on kikateltu monta kertaa. Koskaan en ole tohtinut asiaa naapurille korjata. Veikkaan, että tytön tulemisen jälkeen hänellä oli pohdittavaa himppasen enemmän. Koskaan ei ole asiasta kylläkään enää kysellyt.

On ollut aikoja, jolloin on kokenut riittämättömyyttä vanhempana ja miettinyt kuinka ongelmista selvitään. On itketty, pelätty, valvottu, koettu tuskaa ja surua niin lapsen, kuin itsemmekin puolesta. Sydän syrjällään lohdutettu, silitetty, halattu ja luvattu että kaikki järjestyy. Olemme tarvinneet itsekin tukea ja sitä saaneet, että voisimme olla tukena vaikeina hetkinä lapsillemme. Toisaalta olemme kokeneet valtavia onnistumisen tunteita vanhempina, nauraneet välillä niin kovaa, että henki ei meinaa kulkea. Huumorimme on niin huonoa, ettei sitä ymmärrä kukaan muu kuin meidän perheemme. Sydän on välillä pakahtunut rakkaudesta niin kovaa, että onnen kyyneleet vierivät. Meillä saa olla oma itsensä niin hyvänä kuin huononakin päivänä. Voimme olla omia hömppiä omanlaisiamme ihmisiä myös biojen, ja sosiaalityöntekijöiden kanssa. Se on hirmu tärkeää. Meillä on ihanat lapset, ystävät, perhe ja läheiset. Olemme kaikki terveitä, onnellisia ja iloisia persoonia tänä päivänä. Näin ei aina ole ollut, mutta nyt on. Paljosta olemme kiitollisia ja matka tähän asti on ollut todella opettavainen. Matka jatkuu. On mahtavaa seurata tämän kolmikon kasvua ja haaveita tulevaisuudesta. Nyt juuri on henkisesti seesteinen elämänvaihe meillä kaikilla, se tuntuu todella hyvältä.

Olen pienestä lapsesta asti luottanut kolmeen sanaan; Usko, Toivo ja Rakkaus. Näillä kolmella sanalla on valtava voima, joka kantaa kauas. Rakkautta, Iloa ja valoa kevääseen!”

Kirjoittaja: Meidän näköisemme perheen äiti Kirsi

Päivitetty 30.3.2021 Tulosta

 
 


Sandelininkatu 1, PL 46
05800 Hyvinkää
kirjaamo@keusote.fi
Vaihde p. 019 711 0000,
ma-pe klo 8-16

Kuntayhtymän Y-tunnus: 2844969-4

 
Laskutus:

Verkko-osoite ja tunnus:
OVT tunnus: 003728449694

Operaattorin Telia/CGI tunnus:
003703575029


Verkkolaskulla näkyvä postiosoite / skannauspalvelu:
Keski-Uudenmaan sote -kuntayhtymä
003728449694
PL 299
02066 DOCUSCAN